tai ainaki pääpiireittäin. nimittäin en kauheesti muista tai tiiä miten se loppu meni, mutta lopputuloshan on se tärkein.

yöllä heräsin ja juoksin vessaan ja ikäänkuin vanhasta tottumuksesta manasin että "hitto taas ne menkat vaan tulee, eikö meille koskaan tuu vauvaa yhyy" kun tajusin että tässähän ollaan jo hyvin vahvasti raskaana. ja että verta ei näy missään. jotain märkää kuitenki holahtelee housuihin. hain kaikki raskausoppaat kirjahyllystä vessaan ja aloin lukemaan. saattaisi olla lapsivettä. sitä tuli ja tuli ja tuli.tämä eka havainto tapahtui siis kello 3.00 yöllä 12.08.2009

sligiä koitin herätellä että nyt taisi vedet mennä. tais siinä jotain punastaki olla mukana. mut eihän se mihinkään heränny. aamulla se lähti vielä kaverinsa kanssa kauppaan kun mulla ei ollu supistuksia vielä ollenkaan.

soitin kahdentoista aikoihin synnärille ja kysyin että mitä nyt pitää tehä. käskivät tulla heti sinne.soitin vielä äitille että nyt me mennään ja lähetin pari tekstaria. saattoi olla että tälläki kertaa päästään kotiin vaikka toivoinkin että meitä ois sillon kolme.

Kolmelta me sitte oltiin synnärillä tutkittavana. kolme senttiä auki ja passitus perhehuoneeseen odottelemaan edistystä. synnytyssalien läheisyydessä oli joku remontti menossa niin päästiin vähän syrjempään. aloin kutomaan kaulaliinaa ihan vaan nähdäkseni että miten pitkälle mä kerkeen sitä neuloa. kuus kierrosta siinä tais olla lopulta.

hoitajia kävi yhtenään ja ruokaakin tuotiin. yks hoitajista tunsi mun fammon, oli fammon parhaan kaverin lapsi tai jotain. ja ruokaa tuova hoitaja oli mun serkku mikaela :) tuntu hyvältä tietää että oli tuttuja paikalla jotka ei ehkä halunneet mulle mitään pahaa.tässä vaiheessa en ollu saanu mitään kipulääkettä, enkä oikeen tarvinukkaa. supistukset tuntu vaan selässä kiristävänä tunteena, ja sekä hoitajat että sligi osas antaa hyviä ohjeita miten kivustä pääsee. sligi hiero mun selkää aina supistuksen tullessa, ja se autto tosi paljon.yks hyvä vinkki, jota voi soveltaa kuukautiskipuihinki on että ei kiristä naamaa.

kello viis tutkittiin lisää ja olin sillon 5 cm auki. päästiin synnytyssaliin jossa edelleen menossa remontti josta johtuen vedet oli poikki. tässä oli katastrofi numero yks.oisin nimittäin halunnu kovasti mennä altaaseen avautumisvaiheen ajaks.no ei sille voinu mitään. tuossa vaiheessa pyysin epiduraalia jonka sainki. laittamisessa ei ollu mitään ongelmia, sligiki oli yllättyny miten musta ei kuulunu pihaustakaan ku se laitettiin. mut mä olin keskittyny helpottamaan anestesialääkärin työtä niin että se ei a) laita sitä väärin ja b) skrapaa luuta sillä ruiskulla.

tästä pari minuuttia aukesi taivas ja helvetti. missään ei tuntunu miltään ja oisin voinu nukahtaa ellei mulla ois ollu niin jännää. oli mulla ilokaasuki kaverina, jota hörppäsin lähinnä omaks ilokseni, kun ei se mitään auttanu. jouduin lopettamaan kun mä aloin miettimään et mitä jos mä nyt nauraisin, ja sit mua rupes naurattaa, ja sit mä nauroin, ja sligi ja hoitajat nauro mulle. vaikka se ei ollu se kaasu joka nauratti.vaikka epiduraali poistikin kaikki kivut sain riesakseni ihan sietämättömän kutinan! en tiiä kumpi oli lopulta pahempi.

odottelua...

kello seitsemän, uus tutkimus. 7 cm auki. hurraa poika siis syntyy joskus 22.00-23.00 tätä vauhtia.nyt sain jotain muuta kipulääkettä kun alko epiduraalin vaikutus loppua. muistakaa jos ootte joskus samassa jamassa, että tässä vaiheessa alatte valittaa ihan hirveesti kipuja, sillä tää on nyt se jossa kaikki meni vikaan.

toinen kipulääke ei auttanu mitään. avauduin avautumistani ja en ois pärjänny ilman sligiä siinä vieressä. hoitaja juoksutti mua vessaan ja takasi vessaan ja takasi, monta kertaa enkä mä ymmärtäny miks.mut kai se joudutti sitä avautumista. ja kivempi niidenki tehä työtänsä ku mä en pissi niiden päälle.

kello 21.00 9 cm auki.

ei mitään muistikuvaa.mutta mitäpä mä oisin voinu tehä ku odotella.tässä vaiheessa mä oon kait menny synnytysregressioon, jota mä vähän toivoinki ja odotinki tekeväni.

kello 22.00 täysin auki. tässä vaiheessa kerrotaan että epiduraalia ei enää anneta kun se vois hidastaa synnytystä. muistan itkeneeni. mä muistan että en tuntenu ketään jotka siellä huoneessa oli, mutta että se joka oli mun vasemmalla puolella trippejen ja kylmien liinojen kanssa oli mun kaveri, oikealla puolella oli ilokaasu.

jossain vatsan seutuvilla alko tuntua siltä, ku joku puhaltais sun sisällä ilmapalloa, joka sitte lopulta puhkeaa. tässä kohtaa muistan huutaneeni ja että huoneessa ei ollu muita ku minä ja sligi.sitten tuli kätilö, joka sano että huudosta päätellen oot valmis puskemaan. juu juu sanon minä ja en tiiä mistään mitä tapahtuu ja mitä pitää tehä.lisää porukkaa tulee paikalle, nyt on saatu vettä synnytys saliin ja remonttimiehet on menny kotiinsa.muuten oisin huutanu kiusallani "en enää koskaan luota pillereihin!"

muistan puskeneeni, pidätin henkeä, leuka rintaan, puske puske puske älä päästä irti, älä lopeta. muistan että halusin kokeilla kauanko pitää pitää henkeä ennenku joku sanoo että hengitä. ihan hiton kauan! puske kipua kohti, mitä enemmän sattuu sitä enemmän painat. joo-o. helppoa ku mikä. joku painaa poikaa samalla ku supistaa ja minä pusken. mitään ei tapahdu.jossakin vilahti sakset ja tiesin heti mitä niillä tehtiin. se kumma kyllä ei tuntunu missään, ehkä mä vaistomaisesti poistuin kehostani.

yhtäkkiä se on siinä! se kävelee huoneeseen ku musta surma eurooppaan, hiukset harjaamatta, silmälasit jotenkuten päässä ja kello kädessä. painajaisgyne! se joka runno mua pari viikkoa sitten ultrassa. kädestä päivää, ja että imukuppia tässä tulin koittamaan.

niin ne laitto imukupin pojan päähän, odottivat että tulee supistus, minä pusken, joku painaa poikaa alas, ja toiset vetää nelin käsin imukuppia. mikään ei voi mennä vikaan.

*plop*

herranjumala mä huusin kun imukuppi irtos pojan päästä! mä luulin että se oli pojan pää joka irtos niskasta. ja tää tapahtu kolme kertaa ja joka kerralla se oli yhtä inhottavaa. lopulta ne sai paineen tarpeeks korkeelle ja imukuppi pysy. puoli tuntia pynnäystä kun viimein tuntu että nyt irtos.nousin yläs ja kerkesin nähä kun poika liukuu ulos, pieneks mytyks kätilön käsille.kello on 00.48 13.08.2009

sieltä ne heittää pojan mun syliin, kun ovat ensin putsanneet sen kakasta. poika rääkäsee kerran pienesti ja päästää pisut pitkin mun kylkeä. mun tajutaan antaa olla hetken pojan ja sligin kanssa, sillä aikaa kun ne siistii paikkoja. sit multa meinaa mennä taju ja sanon sligille että ottaa pojan. joku sen ottaa, punnitsee, siistii ja kun mä alan olla taas tajuissani saan pojan takasi. pojalle laitetaan vielä käsikoru. mä muistan silloinki maininneeni että rannekkeessa on väärä nimi. tai muuten oikein mutta Karolina yhdellä i:llä. sain imettää lastani.

painajaisgyne kiroaa ja mesoaa jalkoväliää, samalla krusien mua kokoon. hyi että miten kauheelta se tuntu. ei pelkästään se että neula menee ihon läpi, eikä pelkästään se että se menee niin herkän ihon läpi, vaan se, kun se lanka menee ihon läpi, se on se kauhein! koittakaapa käsin ommella kanaa!

tässä vaiheessa normaalisti mennään suihkuun ja sitten huoneeseen, mutta kun mut nostettiin koivilleni hulahti verta lattialle ja mua pyörrytti. näin tähtiä ja valkosta, ja äänet kuullosti oudoilta. melkeen litra verta oli jääny synnytyssaliin. eli mut laitettiin vaan pyörätuoliin ja juoksetettiin huoneeseen. mies kärräs pojan perässä ja me mentiin heti nukkumaan. poika ei halunnu olla yksin kopassa, niin nostin sen mun mahan päälle. siinä me nukuttiin aamuun asti.

 

Liam painoi syntyessään 3784 g ja oli 51 cm pitkä.